- This topic is empty.
-
Posts
-
Terve,
Keskustelua manuaaliterapian roolista ja merkityksestä fysioterapian sisällä on käyty pitkään ja hartaasti. Syystä. Joidenkin mielestä ehkäpä jopa kyllästymiseen asti. Olisi kuulemma aika siirtyä eteenpäin ja unohtaa koko aihe. Se ei kuulu kuulemma enää 2020 luvulle. Tämä näkemys nousee kyllästymisestä eikä ota – itsekkyydessään – huomioon yhtä tärkeää tosiasiaa. Sitä, että suomen fysioterapia opinahjoista valmistuu aika paljon nuoria ja somea aktiivisesti seuraavia kollegoita vuosittain. Niitä, jotka hakevat identiteettiään asiantuntijana ja kasvavat keskustelujen myötä.En hirveästi arvostanut AMK:ta aikanani enkä uran alkuvaiheessa. Kuinka typerä ja tyhmän ylpeä sitä saattoikaan olla luullessaan tietävänsä jotain. Työ tekijäänsä on opettanut. Ja varsinkin nöyryyttä sekä toisen työn kunnioittamista. Nostan hatun päästä ja kumarran syvään opettajille AMK:ssa. Työelämän vaatimuksia on, että tulee olla itse-ohjautuva, tiedon haluinen, avomielinen, nöyrä sekä kriittisesti ajatteleva ja joustava. Itse olen saanut mahdollisuuden jutella sellaisten opiskelijoiden kanssa kentällä harvakseltaan ohjatessani. Valmiudet ovat olleet kohtaamisten perusteella erinomaisen hyvät tässä mielessä. Ok, ehkä käden taidot eivät ole vielä kuin Evjenthillä tai Kaltenbornilla, mutta ei se mitään. Ne karttuvat ajan kanssa ja apua saa SOMTY:ltä. Pistä muuten korvan taakse alkuaskeleitaan kouluttamisen saralla ttava Head On Manual Therapy Oy (www.headonmt.fi…vaiheessa vielä).
Muistan vieläkin mitä opettajani Keijo Pitkämäki kertoi Olaf Evjenthin sanoneen: “Vasta noin kymmenen vuoden jälkeen voi sanoa tietävänsä jotain nivelmanipulaatiosta. Olettaen, että sitä on tehnyt joka viikko.” Kymmenen vuotta tuli täyteen viime vuonna OMT opintojen päätöksestä. En koe olevani mikään “maestro”. Lohdutukseksi hänelle, joka olettaa, että pitäisi olla aivan ässä koulun penkiltä valmistuttuaan.
Mutta, mikä on hyvien käsien taitojen merkitys fysioterapeutin identiteetille ja miksi siitä on hyvä jauhaa edelleen? Kiteytän esimerkillä vastaanotoltani, jota seuraa muutama kysymys.
Asiaan: Asiakas kertoo ongelmakseen oikean olkapään alueen pitkittyneen oireilun, joka on kehittynyt kaatumisen myötä. Aluksi olkapää oli kovin kipeä, joka oli ymmärrettävää. Rtg ja MK osoittivat, että rakenteellinen integriteetti oli säilynyt ja ensimmäisen kolmen kuukauden aikana oireilu laantui oleellisesti. Kuitenkin muistoksi traumasta jäi sinnikäs kipu ja jäykkyyden tunne hartiatason yläpuolella toimiessaan. Tilaan oli puututtu kipuedukaatiolla, harjoittelulla ja manuaaliterapialla (kohdennettu niskaan, th rankaan ja olkaniveleeseen (oskillointi). Tapaamishetkellä traumasta oli kulunut 6 kk. Hartiatason yläpuolinen oireilu kuitenkin säilyi ennallaan.
Tutkiessani asiakkaan lähdin siitä otaksumasta, että normaalin liikkeen ja kuormituksen edellytykset olivat olemassa, koska harjoitettu oli. Suoritin muodollisen passiivisen tutkimisen ja hieman yllättäen kävi ilmi, että abduktio oli hienokseltaan rajoittunut passiivisessa liiketestauksessa. Liikkeen aikana tuntunut hienoinen vastustus kiinnitti huomioni. Täysi liikerata saavutettiin nopeasti abduktion osalta tehtyäni asiakkaan tietoiseksi tästä jännittämisestään. Olkanivelen mediaalirotaatio hartiatasossa ja noin 20 asteen horisontaaliadduktiossa osoitti selkeän puolieron. AP suuntainen jousto oli sangen napakka rajoittuneessa asennossa selkämakuulla tutkiessani. Aloitin käsittelyn tästä rajoittuneesta asennosta AP suuntaisella oskilloinnilla, joka kesti noin 5 minuuttia ja ulottui ensimmäiseen vastukseen. Pikkuhiljaa etenin R2:een. Ohjasin asiakkaalle automobilisaation, joka simuloi tekemääni mobilisointia. Varasimme ajan viikon päähän. Seuraavalla käynnillä asiakas kertoi, että vallitsevassa tilassa hän ei enää hakisi apua. Oireet ja jäykkyyden tunne oli laantunut ja sen mitä oli jäljellä, kykeni hän itse “jumppaamaan” auki.
Kysymykset:
– Manuaaliterapiaa on kritisoitu sen lyhytaikaisista vasteista. Onko lähtö-olettama ollut, että manuaaliterapia vaikuttaa jotenkin pysyvästi? Omasta mielestäni olettama on absurdi, mitä itse ajattelet?
– Yksi klassisimmista argumenteista manuaaliterapiaa vastaanon on liittynyt siihen, että manuaaliterapia passivoi eikä stimuloi itse-pystyvyyden tunnetta. Mitä mieltä Sinä olet tästä kertomani esimerkin perusteella?
– Onko manuaaliterapia specifiä vai epäspecifiä?…minkä suhteen ja miten esimerkki konkretisoi sen?
– Tutkimusten perusteella manuaaliterapialla ei ole todettu lisä-arvoa harjoitteluun nähden. Itse näkisin, että tässä tapauksessa manuaaliterapia oli kriittisessä asemassa. Onko oikein korostaa tätä?
– Manuaaliterapiaa ja sen soveltamista on kritisoitu siitä, että sen vaikutusmekanismeja ei tunneta selkeästi. Tämän vuoksi sitä ei tulisi soveltaa. Eikö sama ole kaikkien muidenkin soveltamiemme menetelmien osalta. Kontekstuaaliset tekijät, perifeeriset ja sentraaliset neurofysiologiset mekanismit.
– Onko esimerkin perusteella syytä ajatella, että kronifisoituneissa tapauksissa manuaaliterapia on suljettu pois?Miksi aiheesta on hyvä edelleen jauhaa? (ja mikä merkitys manuaaliterapialla on fysioterapeutin identiteetille?)
Jos fysioterapeutin identiteetti sijoittuu jotenkin lähelle toimintakykyä ja liikettä, voisi äkkiseltään ajatella, että kyky ymmärtää liikettä mahdollisimman monesta näkökulmasta olisi tärkeää sen ongelmanratkaisun kannalta, jota kliinisessä työssä vaaditaan. Koska liikkeessä ja toimintakyvyssä yhdistyvät kaikki olemisen ulottuvuudet, on selvää, että fysioterapeutin on hyvä kyetä tarkastelemaan liikettä eri näkökulmista – biologisesti, sosiaalisesti ja psykologisesti. Manuaaliset käden taidot sijoittuvat biopuolelle vahvasti arvioitaessa liikkeen laajuutta, joka vastaa mekaanisesti kysymykseen siitä onko normaalin kuormittumisen edellytykset olemassa. Liikkeen laadun aistimisessa sitä vastoin ollaan lähellä psykologista ulottuvuutta. Esimerkiksi liikuttamisen pelko ja suuntaspecifiin liikkeeseen liittyvä negatiivinen odotusarvo heijastuu usein liikkeen laatuun antagonistien tietoisena jännittämisenä (muutkin vaihtoehdot ovat luonnollisesti mahdollisia). Tedostamaton jännittäminen suuntaspecifisti voi viitata proprioseptiseen häikkään. En ole tavannut vielä psykologia, joka käsittelisi tätä tai näitä nyansseja passiivisesta liikkeestä. Niitä on paljon ja on fysioterapeutin tehtävä noteerata näitä ilmiöitä.Jos mielesi tekee kommentoida kysymyksiä niin lauo rohkeasti. Odotan mielenkiinnolla. Mikäli ujostuttaa tai et muuten vain halua kommentoida tässä, laita meiliä osoitteeseen jukkanordstron@yahoo.com. MIkäli keskustelua syntyy, on mahdollista, että kehitämme podcastin manuaaliterapian merkityksestä fysioterpiassa.
Heissan!
Jukka NordströmHei Jukka
Tuot mielestäni tärkeän kysymyksen esiin fysioterapeutin identiteetistä ja manuaalisten taitojen osaamisen tarpeesta. Ehkä tarpeemme mitätöidä joitain osa-alueita ammatillisessa osaamisessa johtuu osin siitä, että halutaan päästä vähemmällä ja selvitä mahdollisimman vähällä osaamisella? Ehkä kyse on ihmiselle tyypillisestä laiskuudesta? Oma ymmärrykseni yli 50 vuotta kestäneestä kokemuksestani fysioterapeuttina on se, ettei ihmisen kipujen lievittämiseen ole yhtä tietä. Tarvitaan paljon osaamista, paljon kokemusta, että pystymme valitsemaan kullekin henkilölle hänen kipuunsa toimivammat keinot. Vaikka välillä painottuu bio-puoli ja välillä psykososiaalinen puoli niin ihmisen kivun kokeminen on aina monimuotoinen kokonaisuus ja siihen vaikutamme joko tietoisesti tai tiedostamattamme. Jokainen tieteellinen tutkimus yrittää lisätä ymmärrystämme mutta ei ole koko totuus. Viimeistään tänään jokaisen ammattilaisen on tiedostettava oman osaamisensa rajat ja osattava tehdä yhteistyötä muiden osaajien kanssa. Tähän tarvitaan tuota mainitsemaasi nöyryyttä. Kliinisen päättelyn taidoilla ja kriittisellä oman osaamisen arvioinnilla pääsemme eteenpäin. Näkemykseni on, että tule-vaivoissa manuaalisilla taidoilla on edelleen tärkeä paikka ja tutkimustietoa tulee siltäkin sektorilta koko ajan lisää. Ammattilista osaamista on se, että osataan arvioida mitä kunkin asiakkaan kanssa tarvitaan. Viisautta se, että arvostamme toistemme spesiaalia osaamista ja hyödämme sitä asiakkaiden hyväksi silloin kun oma osaaminen ei riitä.Kiitos Jukka kirjoituksestasi!
Terveisin
EiraMoikka Eira ja kiitos kommentoinnista,
Aivan ensiksi myöhästyneet onnittelut väitöskirjastasi!
Ehkä kyse joidenkin kohdalla on juuri siitä. Laiskuudesta, jonka myötä sitä haluaa päästä vähemmällä ja helpommalla. Nykyisin on houkuttelevan helppoa perustella oma positio ja mitätöidä jotain ulottuvuutta ja viittailla jonkun digiajan “somegurun” sivustolleen keräämiin tutkimuksiin…”Manual Therapy Suck,s”. Joidenkin kohdalla tämä saattaa valitettavasti johtaa siihen, että todellista mahdollisuutta kehittymiselle ei anneta mitätöidyn osa-alueen osalta.
Toisaalta, sitten on varmasti niinkin, että fysioterapia poikkitieteellisyydessään on yksinkertaisesti haastava kahlattava laajuudessaan. Kun tähän yhdistetään se, että tietoa tulee paljon ja toinen toistaan vakuuttavamman persoonan ja instituution kautta, on hämmennys yhtä tosi kuin erilaisia selitysmalleja kuulleella alaselkäkipuilevalla asiakkaalla. Uskon, että todella monilla asia on juuri näin. Tulee väsy, tulee turhautumista ja välillä epätoivo yrittäessään luoda jonkinlaista, kriittisen tarkastelun kestävää pohjaa omalle toiminnalleen ja pyrkiessään tarjoamaan asiakkaalle jotain. Näinä hetkinä on ainoastaan inhimillistä tarttua ja lähteä johonkin ääripäähän, josta lähteä kasvamaan asiantuntijana.
Kiitos vielä kommentoinnista Eira. Terveisin,
JukkaHienoa keskustelua, Jukka ja Eira!
Eiralta erinomaista kommentointia fysioterapeutin identiteetistä, ydinosaamisesta ja kollegiaalisesta yhteistyöstä.Kun näkee ja kuulee puhuttavan kriittisesti tai kärkkäästi manuaalisesta terapiasta, välittyy kuva, että sillä tarkoitetaan ainoastaan hierontaa ja pitkäkestoisia passiivia käsittelymenetelmiä. Itse manuaalisen terapian (ja sitä käyttävien) sijaan kritiikin pitäisi kohdistua sen käyttöön. Yksi tekijä, mikä kenties kentällä eniten hiertää on juurikin ristiriitaiset kokemukset ja mielipiteet siitä miten, milloin ja millaista manuaalista terapiaa tulisi käyttää. Välillä myös mietin terapeuttien käsityksiä siitä – miten manuaalinen terapia käsitetään? Kuten Jukka totesitkin, luulisi, että kaikille olisi täysin selvää, ettei pelkällä manuaalisella terapialla voida välttämättä vaikuttaa pitkäaikaisesti ongelmiin. Kuitenkin edelleen manuaalisen terapian “väärinkäyttö” tuntuu olevan aivan relevantti puheenaihe.
On tottakai ongelmallista, jos terapia keskittyy ainoastaan pasiivisiin hoitomenetelmiin ja muutenkin arjessaan inaktiivinen asiakas pötköttelee hoitopöydällä tunnin terapia-ajasta 50 minuuttia ja vielää ongelmallisempaa on, jos tätä jatketaan kymmeniä kertoja ja asiakas kuvittelee näiden käsittelyjen olevan itselleen ja toimintakyvylleen pakollisia. Tästä ei käy kuitenkaan syyttäminen itse manuaalista terapiaa, vaan valittua interventiota. Ihan verrattavissa siihen, että tendinopatiaa yritettäisiin hoitaa kevyillä matalatehoisilla harjoitteilla vuositolkulla. Jos tuloksia ei tule, interventiota tulisi muokata. Mutta onko tämä oikeasti tiedon ja ymmärryksen puutetta? Vai yksinkertaisesti motivaation puutetta, halua päästä helpolla, osaamisen puutetta? Vai halua miellyttää asiakasta? Käsittelyt ja hoidot myyvät aina, koska ne sisältävät lupauksen jostain helposta ja yksinkertaisesta. Voi olla, että havahtuminen niiden tehottomuudesta voi tulla todella pitkän ajankin päästä, jos koskaan. Ja voi olla, että kierretty on jo kaikenlaiset manuaalista terapiaa ja fysikaalista hoitoa tarjoavat tekijät, ennen kuin joku ammattilainen laittaa asialle pisteen. Ongelmallista lienee usein myös liiallinen kivun lievittymisen tavoittelu ja keskittyminen kivun hoitamiseen ja mittaamiseen objektiivisten mittareiden käytön sijaan.
En itse toivota tervetulleeksi suuntausta, missä kädentaidot uhkaavat jäädä täysin sanallisen neuvonnan ja ohjeistuksen alle. Kädet ja kosketus ovat tärkeässä roolissa fysioterapeutin työssä, esimerkiksi ohjaamisessa! Kyllä, voimme vaikuttaa verbaalisesti asiakkaan oppimiseen, voimme muovata harjoitusympäristöä ja pilkkoa haastavimmat harjoitteet ja liikkeet osiin. Motorisen oppimisen tukemisessa laajan aistiskaalan hyödyntäminen on kuitenkin kannattavaa. Eihän mikään anna parempaa kokemusta tavoitellusta asennosta tai liikkeestä, kuin manuaalinen ohjaus! Manuaalisella ohjaamisella voidaan tuoda liikkeeseen tukea, avustaa ja fasilitoida, pakottaa liikettä tapahtumaan tai inhiboida sitä, mikä on ei toivottua. Ohjauksella voidaan tuottaa informaatiota, joka auttaa havainnoimaan kehoa, kehittämään asennonhallintaa ja parantamaan liikettä, jolloin kompensaatioiden tarve vähenee. Tätä samaahan haluamme manuaalisella käsittelylläkin. On erittäin merkityksellistä liikkeen laadun kannalta, mobilisoiko hemi-asiakkaan inversioon kiertyvää jalkaterää ennen kävelyharjoituksia vai ei. Minusta kuvaatkin Jukka hienosti sitä, mitä manuaalinen terapia on parhaimmillaan – liikkeen mahdollistamista! Kun esimerkiksi koettu kipu ja jäykkyys vähenevät, keho saa aivan erilaista informaatiota. Parhaassa tapauksessa juuri lyhyt, täsmällinen käsittely voi nopeasti ja merkittävästi vaikuttaa asiakkaan liikunta-tai toimintakykyyn.
Mitä tulee tutkimusnäyttöön. Kun tutkimuksia enemmän lukee, huomaa, että lähes kaikesta tarvitaan lisää tutkimusta ja vaikutusmekanismit ovat usein epäselviä tai vaikeasti tutkittavissa. Kuten Eira sanoikin: “Jokainen tutkimus voi lisätä ymmärrystä, mutta ei ole totuus.” Aika ohueksi jäisi työkalupakki esimerkiksi haastavien, monista erilaisista sairauksista, vaivoista, vammoista ja psykososiaalisista kuormitustekijöistä kärsivien asiakkaiden kanssa, jos jokaisen terapiassa käytetyn menetelmän ja harjoitteen tulisi olla spesifi ja vaikutusmekanismin selvillä. Tämän ihmeellisen kehon ja mielen parissa on vain toimittava nöyrästi, valistuneesti arvaillen, tutkimuksiin pohjaten ja omaa, kollegoiden ja asiakkaiden itsensä kokemusta sekä ymmärrystä hyödyntäen.
Kiitos kommentoinnista Eveliina,
Erinomaisia, arvokkaita ja älyttömän hyviä pointteja Sulla. Kiitos.
Mä toivon tämän keskustelun jatkuvan.
Mä aion postata huomenna tähän. Tartten hyvän yön unet:) Noi Sun kuvaukset, kokemukset ja ajatukset on siinä määrin arvokkaita.
T. Jukka
Moikka Eveliina,
Kiitos vielä kerran kommentoinnista. Toit esille paljon tärkeitä pointteja, joista itselläni heräsi paljon ajatuksia.
Pitipä oikein virkistää omaakin muistiani siitä “mitä manuaaliterapia on” ja katsoin kaikkien lähteiden “äidistä” eli googlesta (definition of manual therapy), jossa törmäsin Irvin Korrin ja Denslown määritelmään. Löysin sitten vielä American Academy of Orthopedic Manual Physical Therapists määritelmän aiheesta. Lopuksi vilkaisin vielä mitä Eyal Lederman kirjoittaa aiheesta kirjassaan Science and Practice of Manual Therapy. Mikään määritelmistä ei pidä sisällään mitään tiettyä menetelmää, vaan korostavat kaikki sitä, että kyse on käsillä tekemisestä tavoitteena saada jonkinlainen positiivinen vastereaktio aikaan. Näin ollen manuaaliterapia vaikuttaisi olevan kaikkea sitä mitä käsillä tehdään terapeuttisessa tarkoitusmielessä. Lähtökohtaisesti aika laaja määritelmä mielestäni, joka korostaakin esittämäsi kysymyksen tärkeyttä siitä milloin ja minkälaista kulloisessakin tilanteessa on hyvä soveltaa.
Edellisestä rakennan aasin sillan seuraavaan. Minulle putkahti mieleeni kontekstuaaliset tekijät. Kontekstuaalisia tekijöitä on korostettu viime aikoina hyvin paljon ja aiheesta. Nämä tekijät edesauttavat aivan varmasti hyvään lopputulokseen ja uskon, että herkkä kliinikko osaa ottaa niitä huomioon. Omasta mielestäni ne rakentavat hoitotilanteen tunnelmasta otollisen manuaaliterapian soveltamiselle. Välillä olen somea seuratessani saanut / antanut kuitenkin itseni ymmärtää, että positiivisia vaikutuksia selitetään yksinomaan kontekstuaalisilla tekijöillä. Voi olla, että olen ymmärtänyt asian väärin. Tämä ei vastaa omaa kokemustani työstä ja mielestäni vähättelee asianmukaisesti sovellettua manuaaliterapiaa ja houkuttelee simplifioimaan asian siten, että kosketuksella ei ole väliä. Olen nähnyt miten tekniikan muuntaminen vaikuttaa. Omasta mielestäni sillä on erittäin paljon väliä miten manuaaliterapiaa soveltaa kulloisessakin tilanteessa – tässä palataan jälleen kysymykseesi siitä kuinka tärkeää on miettiä miten soveltaa.
Irvin Korrin, Denslown sekä Eyal Ledermanin määritelmät vastaavat omasta mielestäni kysymykseen siitä mitä manuaaliterapeutti tekee, ei niinkään siihen “mitä manuaaliterapia on”. Amerikkalaiset (American Academy of Orthopedic Manual Physical Therapists) ottavat kantaa mielestäni tähän kysymykseen paremmin todetessaan määritelmän alussa, että: “…is defined as a clinical approach…”. Määritelmä on pitkä ja suositeltava luettavaksi (pitäen käsittääkseni sisällä ihan liikkeen manuaalisen ohjaamisenkin ymmärtääkseni). Pidän tästä siksi, että manuaaliterapia sidotaan tässä määritelmässä kliiniseen kontekstiin (myös siis tutkimiseen) ja sen reunaehtoihin (asiakaslähtöisyys, kliininen päättely, bps paradigma jne.).
Yksi asia mikä kentällä hiertänee, liittyy osaltaan sanoittamiseen ja kuinka sanoittamisella voi haluamattaan vaikuttaa asiakkaan kokemukseen itsestään. Negatiivisesti. Ainakin oma sanoittamiseni oli vielä joku aika sitten kiinni malleissa ja niiden luomissa mielikuvissa fysiologiasta. Tämä varmasti muovasi tulokulmaani aikanaan sitten kudosspecifiksi ammattilaiseksi, joka kykeni ummistamaan silmät muilta kuin perifeerisiltä vaikutusmekanismeilta. Tekevätkö mallit tekemisestämme kuitenkaan kudosrakennespecifiä ja voiko sitä nyt sitten sanoa vaikuttavansa jonkin kudosrakenteen kautta. Omasta mielestäni ei. Mitä sitten koen tekeväni? Monissa tilanteissa manuaaliterapialla voidaan muokata / muovata asiakkaan kokemusta itsestä, vaivasta ja toimintakyvystä. Joskus se on ensiarvoisen tärkeä nähdäkseni – olen ollut itse asiakkaana kun niska on “lukossa” ja hoitoöydän toisella puolellakin vapauttamassa lukkoa. En tiedä mistä on pomminvarmasti on kyse, mutta se on varmaa, että kokemus (koettu ja nähty) oli aivan eri ennen ja jälkeen.
Toit Eveliina tossa edellä esille näkökulman manuaaliterapian väärinkäytöstä. Jos asiakkaalle myydään odotusarvo, joka ei ole realistinen toimintaan nähden ja palvelee terapeutin lompakkoa, on se tietenkin huono juttu. On sitten täysin eri asia, mikäli asiakkaalle on annettu mahdollisuus valita erilaisista lähestymistavoista. Sitä kai kutsutaan asiakaslähtöisyydeksi. Terveydenhuollon asiantuntijana toimiessani en pidätä itselläni oikeutta määrittää sitä mikä kenellekin olisi sopivaa ja mikä ei. Näin siksi, että tällöin vangitsen toimintani omaan arvomaailmaan ja menetän objektiivisuuteni avomielisyyden lisäksi. Tämä on ongelma, koska kliinisessä maailmassa ollaan asiakkaan maailmassa.
Kiitos vielä Eveliina ajatuksia herättäneestä kirjoituksesta.
T. Jukka
Hei Eveliina!
Kiitos tärkeistä kommenteistasi manuaalisten taitojen käytöstä esim. neurologisten potilaiden kanssa! Olen itse ennen OMT-kolulutustani erikoistunut myös neurologiseen fysioterapiaan ja näiden osaamisten yhdistäminen on ollut monien potilaiden kanssa tarpeen. Toimiessani Peurungan kuntoutuslaitoksessa geriatrisella ja neurologisella osastolla näin usein käyttöä manuaaliselle osaamiselle -rintarangan liikkuvuuden lisäämisessä ja esim. spastisuuden lieventämisessä. Asiakkaat olivat vuosia poteneet sairauksiaan, joten pystyivät itse arvioimaan saamansa hyödyn toiminnoissaan. Edelleen meidän on siis muistettava, että niin kauan kuin tutkimukset eivät ole luotettavasti osoittaneet jotain menetelmää hyödyttömäksi tai liian kalliiksi verrattuna jojonkin toiseen saman tuloksen tuottavaan niin saamme luottaa myös omaan ja potilaan kokemukseen. Tieteellisiä tutkimustuloksia on tarpeen arvioida lukemalla koko tutkimus ei siis vain tiivistelmä.
Nautitaan kesästä ja monipuolisesta osaamisestamme ja sen kehittämisestä! Oppia ikä kaikki!
t. EiraKuuntelin tänään Somtyn Podcastin manuaalisesta terapiasta: Jukka Nordström ja Niclas Granfelt. Kiitos keskustelusta!
Laitan tähän omaa ajatuksenjuoksuani pohjautuen tuohon Podcastiin ja se saattaa sisältää jotain lainauksiakin keskustelusta.
Fysioterapeutin kädet
Mikä toimii yhtenä mainiona siltana biologisten, sosiaalisten ja psykologisten tekijöiden välissä fysioterapeutin työssä? -Manuaalinen terapia.
Työssäni esiintyy tapauksia, jolloin asiakkaan oireet vähenevät/liike helpottuu jo alkutilanteen kartoituksessa. Tutkimistilanne on usein jo toimivaa manuaalista terapiaa.
Kartoittaessani asiakkaan tilannetta myös käsin koskettaen (esim. selkärangan jouston testaaminen tai olkapään liikkeen arviointi avustaen), vaikutukset eivät ole pelkästään mekaanisia.
Kosketus ei ole vain tuntemus. Asiakas voi kokea turvallisen kosketuksen vähentävän kivuliaan alueen liikkeeseen liittyvää pelkoa ja luottamuksen/pystyvyyden tunteen lisääntymistä. Huomatessaan, ettei liikkeessä tapahtunutkaan mitään pahaa ja keho onkin kestävämpi kuin hän oli ajatellut -kivut vähenevät, liike helpottuu.
Kosketus on myös yksi keino kohdata asiakas ja avata keskusteluväylää kipujen kokemiseen vaikuttavista asioista, joita ehkä muuten ei olisi tullut esille. Esim. sosiaaliset ongelmat työpaikalla tai taloushuolet.
Myös ft:n aivot työskentelevät koko ajan: johtopäätökset vaikutuksista, tarvittaessa suunnitelmien muuttaminen. Manuaalinen terapia voidaankin nähdä molemmin puolin informatiivisena ja omalla tavallaan aktiivisena – ei täysin passiivisena hoitomuotona.
Somtyn Podcast:
Hei!
Kiitos Sanna kommenteista.
Olen samaa mieltä että kosketus on hyvä keino päästä asiakkaan lähelle. Meillähän on lupa koskea ja se miten sen teemme on merkityksellistä.
Hyvää kesää.
Yt, NiclasHei Jukka ja Nikke
Kiitos mielenkiintoisista keskusteluistanne podcast-ohjelmassa!! On helppo olla kanssanne samaa mieltä manuaalisen terapian moninaisuudesta ja kliinisen päättelyn osaamisesta asiakkaan terapian sisällöstä päätettäessä. Olaf Evjenth kommentoi aikoinaan, ettei manuualisa käsittelyjä pidä “tuhlata” silloin kun samaan tulokseen on mahdollsita päästä vähemmälläkin. Tästä vähemmästä käydään keskusteluja ja jopa kiistelyjä mutta oikotietä ihmisen toimintakyvystä puhuttaessa ei toistaiseksi ole löydetty. Fysioterapeutti tarvitsee paljon osaamista ja taitoa sekä kokemusta arvioidakseen yhdessä asiakkaansa kanssa mikä tie toimintakyvyn paranemisessa on juuri hänelle sopivin. Kuten toitte esille, tarvitaan aina yksillöstä arviointia. Ei siis voida edetä mekaanisesti yhden mallin mukaan. Manuaalisia taitoja tarvitaan myös tarpeettoman poissulkukeinona kuten mainitsettekin Toitte myös esille, että tarvitaan osaamista vuorovaikutustaidoissa ja psykososiaalisten tekijöiden osuuden arvioinnissa. Olin erityisesti ilahtunut keskustelustanne oman osaamisen arviointitarpeesta- reflektointitaidoista. Tässä on mukana laaja ammatillinen osaaminen ja omien rajoitteidensa tiedostaminen, ihmisenä kasvaminen ammatillisen asiantuntijuuden kasvamisen rinnalla tiiviissä yhteydessä.
Valitettavasti näyttää välillä siltä, että meillä ihmiseksi kasvaminen on jäänyt ammatillisen innostuksen jalkoihin. Tämä näkyy ja kuuluu toistemme osaamisen aliarvostamisessa ja vähättelyssä. On inhimillistä innostua uudesta, mutta aina tarvitaan mittasuhteiden arviointia. Mitä lisää tämä uusi suuntaus tuo omiin käytänteihin? Voinko hylätä jotain entista vai tuoko uusi lähinnä näkökulmammee laajentamista asiantuntijana toimimiseen. Vahvoja “julistajia” kuunnellessa fysioterapeutti tarvitsee rohkeutta ja taitoa mitoittaa julistusten sanoma omiin käytännön sovelluksiin. Tieteelliset tutkimukset tuovat meille joka päivä lisää pohdittavaa, mutta toistaiseksi ei ole tehty sellaista tutkimusta, joka olisi kaiken kattava tai esim. manuaalisen terapian merkityksen poissulkeva. Olin ilahtunut myös siitä, että laajensitte manuaalisen terapian taidot myös asiakkaan tutkimiseen ja toitte esille miten asiakkaan anaamneesin perusteella jo voidaan tehdä johtopäätöksisä kliinisen tutkimisen etenemiselle. Meillä on ammattikunnassamme paljon hyvää osaamista ja kehittämällä entistä parempaa keskinäistä yhteistyötä kehitämme paitsi ammattiamme myös omaa asinatuntijuuttamme asiakkaidemme parhaaksi.
Kiitos Nikke ja Jukka rohkeudestanne ryhtyä tähän avoimeen keskusteluun!
Kehitytään ja kehitetään yhdessä!
Lämpimin terveisin
EiraMoikka Eira,
Kaltaisesi, kokeneemman ja ansioituneen kollegan palaute merkitsee paljon meille. Kiitos paljon.Kumpuaakohan tuo ”mitoittamisen haaste” osaltaan keskustelukulttuurista, jota leimaa mielestäni välillä itsetarkoituksellinen kriittinen ajattelu. Sitä voisi ohjata ja kanavoida kysymällä mikä toimii jo. Muussa tapauksessa kritiikki ja kriittinen ajattelu saattaa muodostua tuhoavaksi eikä rakentavaksi.
T. Jukka
- You must be logged in to reply to this topic.